Omalta osaltani musiikilliset lahjat ja saavutukset ovat huomattavasti vaatimattomampia. Vielä ennen viime syksyä olisin kertonut niiden olevan olemattomia. Vuosi sitten - Pikkumuijan suvun perinteitä kunnioittaen - aloitimme muskarin. Se oli pelottavaa, kunnes minulle kerrottiin ettei tarvitse laulaa. Vähitellen aloin jopa nauttia yhteisistä musiikkihetkistä, soittamisesta, leikeistä, tanssista (joka aina on kivaa!).
Alkuvuodeksi muskariharrastus jäi osaltani tauolle, isi Pöön ja Pikkumuijan vallatessa estradin. Ja sitten koitti elokuu... Pikkumuija puolitoista vuotta, vauhtia kuin tusinalla duracel pupulla, keskittyminen kymppi (sekuntia) ja uteliaisuus kiitettävä plus. Voin vain todeta että vasta silloin tajusin miten hikistä puuhaa musiikin harrastaminen on. Turha maksaa kalliita salikortteja, käykää muskarissa. Paitsi että muiden lapset istuivat kiltisti paikallaan, liikkuivat ohjeiden mukaan, käyttivät soittimia niiden perinteisillä tavoilla. Omaa hikeäni nosti siis myös uudessa ryhmässä se, että minun lapseni säätää ja sählää muiden käyttäytyessä mallikkaasti.
Tänään kuitenkin kaikki oli toisin, ei perässä juoksemista ei hikeä. (Pitääkö liittyä takaisin salille? Tai ainakin tarttua kahvakuulaan kotona.) Ja miten tämä muutos tapahtui? Hurraa, tähän asti äidin sylistä muskarin menoa seuraillut kaveri uskaltautui "ottamaan tilaa". Pikkumuijan show sai rinnakkaisversion, jota sekä minä että Pikkumuija ilolla seurasimme. Unohtamatta kuitenkaan omia piruetteja yms. sooloja. Niin ihanaa, kukkikaa kaikki kukat!
Samalla tajusin miten iloinen olin siitä, että minun lapseni temperamentti on reipas ja ulospäinsuuntautunut. Hän on rohkea ilmaisemaan itseään ja luova. Toivottavasti kaikki tuo säilyy ja vai jalostuu iän myötä.
P.s. Edelleenkään en laulanut, mutta ehkä joskus vielä... Muutenkin kuin hiljaa mielessäni. Toisaalta miksi en nauttisi musiikista omalla tavallani? Kuunnellen, tanssien!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti